“Tytöt, Nanna ja muut pojat, olkaa hiljaa!” huusi opettaja historian tunnilla. Lapsena olisin halunnut olla poika, koska kaikki muutkin pihan lapset olivat poikia. Juoksin pitkin metsiä pyssy kädessä ja leikin sotaa mieluummin kuin hoitelin nukkeja päivälevolle. Teininä satutti se, että minua luultiin jatkuvasti pojaksi, vaikka toisaalta olin ylpeä androgyynisestä olemuksesta. Olin langan laiha teininä ja tissit sain vasta lukion jälkeen ja sen koomin niitä onkin ollut yllin kyllin. Olin selvästi erilainen. Erilaisuus oli myös voimavarani ja selviytymiskeino teini-iän piinavuosista. Sairastuin paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöön yläasteella. Sen sijaan, että olisin hakenut apua, olen aina yrittänyt pärjätä yksin. Kasvatin ympärilleni muurin ja en ole halunnut päästää ketään lähelleni. Koin jo lapsena taistelevani yksin maailmaa vastaan.

Viime vuonna aloin tosissani ajattelemaan, että kuuluuko elämän oikeasti olla näin vaikeaa. Ei kuulu! Onneksi ymmärsin tällä kertaa hakea apua ja sitä sainkin Paimion mielenterveyspalveluista. Paimiossa on ns. matalankynnyksen mielenterveyspalvelut ja apua saa helposti. Toisin on esimerkiksi Kuopiossa, jossa hoitoon pääsyä voi joutua odottamaan jopa kuukausia, erityisesti jos on huumeiden käyttäjä. Koko maahan tulisi saada kattavat matalan kynnyksen mielenterveyspalvelut. Aika psykiatriselle hoitajalle tulisi saada samalle päivälle, ei viikkojen tai kuukausien päähän. Mielenterveyspalveluissa tulisi olla enemmän akuuttiaikoja, jotta ahdistunut tai masentunut pääsisi välittömästi hoitoon. Tämä vähentäisi inhimillistä kärsimystä ja kasvattaisi henkistä hyvinvointia. Tasapainoiset yksilöt luovat tasapainoisen yhteiskunnan. Masentuneelle kolmen kuukauden odotus voi olla tappava! Lisäksi pitää lakata puhumasta mielen sairauksista ja päihderiippuvuuksista ongelmina: Ei syöpäsairauksistakaan puhuta solunkasvuhäiriöongelmina. Asenteiden on muututtava ja asioista pitäisi puhua ilman ihmisten syyllistämistä.