Sain sähköpostia kansalaiselta jota vituttaa. Jaan hänen kirjoituksensa hänen pyynnöstään julkisesti. Erityisesti myös sen takia, että olen itse kokenut samanlaisia tunteita viime vuosien työllisyyspolitiikkaa kohtaan. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet työttömille kylmää kyytiä. On raskasta lukea päivittäin mediasta, että on ihmisenä kelvoton ja vain kuluerä, jonka elämästä pitää tehdä sietämätöntä. Alla oleva teksti ei siis ole oma kokemukseni, mutta allekirjoitan hallituksen toimien aiheuttaman pahoinvoinnin.

Kun nykyinen hallitus valittiin, oli ensimmäinen reaktioni muuttaa toiseen maahan. En kuitenkaan tehnyt sitä. “Eihän se nyt niin paha voi olla?” Näin ajattelin, vaikka hallitus koostuikin populisteista, markkinaliberaaleista ja oikeistolaisista. Kuorrutettuna pienellä mielipuolisuudella ja uskonnollisuudella. Olisi ehkä pitänyt.

Minun selkäpiitäni karmi, kun pääministeri suhtautui kritiikkiin ja ideoihin tavalla, joka kuuluisi lastentarhaan. Pääministeri suhtautui natsien katupartioihin ja näiden uhkaan löysäranteisen vähättelevästi ja yrittää johtaa valtiota kuin yritystä.

Sitten alkoivat tulla aktiivimallin ensitahdit. Mutta mikään ei saanut minua varautumaan tällaiseen “arbeit macht frei” -mentaliteettiin. Mutta te kaikki tiedätte miten tämä kaikki meni. Turhaan tässä toistan näin vähän aikaa sitten tapahtunutta.

Mutta minulle tämä kaikki oli kauheaa. Olin keskivaikeasti masentunut, mutta ikävä kyllä työmarkkinoilla sairasloman sijaan. Menin täysin paniikkiin. Olen koulutukseltani maisteri, mutta hain miltei mitä vain työtä mitä osasin. Hainhan minä muutenkin, mutta nyt hylkäsin kaiken harkinnan. En kuunnellut psykologiani, vaan söin lääkkeitä ja stressasin. Olisin tarvinnut sairaslomaa, vaan menin töihin asiakaspalveluun. Työ ei selkeästi sopinut masentuneelle. Mutta vaikka sairaslomaa minulle tarjottiin, en ottanut sitä. Sillä pelkäsin liikaa Sipilän ja työ- eli epäoikeudenmukaisuusministerin varjoja sielussani. Palkka oli paskaa ja asiakkaat, no, asiakkaita (miettikää miten käyttäydytte ihmiset.) Laihduin, en voinut syödä, elin kahvilla kunnes vatsa ei kestänyt sitäkään. En nukkunut ja elin vihreällä teellä. Laihduin. Laihduin enkä nukkunut. Mutta perkele teinkö töitä! Ja kärsin. Ja eikö suomalaiseen työn etiikkaan kuulukin se, että töissä pitää kärsiä koska se ei ole muuten työtä? Pelkäsin aktiivimallia, joka on mielestäni epäreilu ja TE-toimistojen tulkinnat lähinnä outoja, epäreiluja ja ennen kaikkea epäjohdonmukaisia. Romahdin.

Olen nyt mennyt läpi pitkän sairasloman ja olen ammatillisessa kuntoutuksessa. Se onneksi antaa minulle suojaa hallituksen metkuilta ainakin toistaiseksi. Mutta pelkään. Pelkään itseni puolesta. Pelkään perheeni, ystävieni, jopa tuntemattomien puolesta. Hallituksen rahanahneet, ihmisistä erikoisen vähän välittävät toimet, sekä selkeästi yksityisten pussiin pelaavat manööverit antavat minulle yhä tunteen, että päätän päiväni kuselle haisevana sillan alla lasolia juoden. Nykyhallitus ei ole antanut mitään muuta kuin pelkoa ja huolta. Enkä usko hetkeäkään siihen, että he oikeasti välittäisivät muusta kuin omista ja ehkä juuri ja juuri kavereiden voitoista.

Haluaisinkin tähän loppuun omistaa hallitukselle pätkän Paperi T-n kappaleesta Sä Jätät Jäljet:

Sun jälkeen nimetään tauti. Jokin vakava, mihin kuolee suu auki.

Toimin nimettömänä. Sillä vaikka tästä epäilemättä voisi keskustella julkisestikin. En tahdo joutua, tähän etenkään oman mielenterveyteni takia. Mutta en myöskään tahdo ottaa riskiä että joku hallituksen henkisistä setämiehistä saisi tilaisuuden vakuuttaa minulle, että tässä muka ollaan yhteisellä asialla.


Kiitos sinulle nimetön,  kun annoit minun julkaista tekstisi, Nanna